Alzheimer - varasteleva varjo

Muistan vieläkin hetken, jolloin isäni katsoi minua tunnistamattomana. Se oli kuin olisin kadottanut osan itsestäni, osan perheestämme. Alzheimer oli hivuttautunut salakavalasti hänen mieleensä, varastaen palasia häntä itsestään joka päivä.

Alussa se oli pieni muistinmenetyksiä, unohtuneita nimiä ja tapaamisia. Mutta vähitellen hänen persoonansa alkoi rakoilla, kuin hienoinen lasi, jonka halkeamia oli vaikea nähdä, mutta jotka olivat kuitenkin siellä.

Se oli tuskallista katsoa häntä, kun hän taisteli ymmärtääkseen maailmaa, joka oli muuttunut vieraaksi. Hänen hymynsä muuttui haaleaksi, hänen silmänsä menettivät säihkynsä. Se oli kuin katsoisin rakkaan ihmisen kuolevan hitaasti sisältäpäin.

Hoitokodissa hoidettuina päivät muuttuivat harmaiksi ja loputtomiksi. Isäni istui tuolissaan, tuijottaen tuota kaukaisuuteen, joka ei enää kuulunut meille.

Silti, ajoittain, hänen katseensa selkeni ja hän katsoi minuun kuin tuntisi minut. Ne olivat harvinaisia hetkiä, ikkunoita menneisyyteen. Silloin pidin hänen kättään ja kerroin hänelle tarinoita elämästämme, toivoen, että ne herättäisivät joitakin kipinöitä hänen sammuneeseen mieleen.

Alzheimer on julma varas, joka ei vain vie muistoja, vaan myös ihmisyyttä. Se on kuin varjo, joka seuraa uhriaan, varastaen yhä enemmän, kunnes kaikki on mennyttä.

• "Jos olet kadottanut muistisi, oletko silti sama ihminen?"
• "Alzheimer ei vie vain muistoja, vaan myös ihmisyyttä."
• "Ne harvinaiset hetket, kun isäni katsoi minuun kuin tuntisi minut, olivat kuin ikkunoita menneisyyteen."

Alzheimer on varkaista pahin, mutta se ei silti voi varastaa meidän rakkautta ja muistoja. Meidän pitää taistella takaisin, muistaa niitä, jotka olemme menettäneet, ja tukea niitä, jotka vielä taistelevat.