Helte

Muistan lapsuudestani kuuman kesän, jolloin ilma seisoi kuin paksu hyytelö ympärilläni. Aurinko porotti armotta taivaalta, ja maa tuntui tulisen kuumalta jalkojen alla. Puut notkahtelivat painostavan ilman alla, ja linnut olivat vaienneet.

Takapihalla oli pieni, vihreä uima-allas, joka tarjosi ainoan helpotuksen polttavalta kuumuudelta. Viilennys oli kuitenkin vain väliaikaista, sillä hetimmiten uima-altaasta noustua hiki valui taas pitkin ihoa.

Eräänä iltapäivänä päätin lähteä pyöräretkelle. Aurinko paahtoi selkääni, kun poljin rauhallisesti eteenpäin. Tienvarren kukat olivat nuupahtaneet ja kuihtuneet helteessä.

Ohitin pienen joen, joka oli kutistunut pieneksi noroiksi kuivaa jokiuomaa. Kalat olivat kadonneet ja kasvillisuus ympärillä oli ruskistunut. Oli surullista nähdä, miten kuivuus oli vaikuttanut luontoon.

Kun ilta vihdoin saapui, lämpötila ei vieläkään laskenut. Asuntomme oli kuuma ja tukala, ja nukkuminen oli mahdotonta. Makasin sängyssä pyörien ja hikoillen, kunnes lopulta vaivuin uupuneena uneen.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että ulkona satoi kaatamalla. Sateen ropina oli kuin musiikkia korvissani. Helteestä oli viimeinkin päästy eroon, ja ulkona oli vihdoin hengitettävää ilmaa.

Seuraavat päivät olivat sateisia ja viileitä. Luonto alkoi elpyä, ja joki virtaamaan jälleen. Olin kiitollinen sateesta, joka oli tuonut helpotuksen helteestä ja sen aiheuttamista kärsimyksistä.

Tuo kuuma kesä on jäänyt mieleeni ikimuistoisena. Se opetti minulle luonnon armoitteettomuuden ja sen, kuinka tärkeää on arvostaa viileitä ja sateisia päiviä.

Nykyään, kun kuulen helleaalloista ja kuivuudesta uutisista, en voi olla ajattelematta sitä kuumaa kesää lapsuudestani. Toivon, että ihmiset ottaisivat nämä varoitukset vakavasti ja ryhtyisivät toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Sillä niin kuuma kuin se kesä olikin, en haluaisi kokea sitä uudelleen.