Kielestä, joka yhdistää ja erottaa

Kieli on metka olio. Se voi yhdistää ihmisiä, mutta myös erottaa heidät toisistaan. Joskus sama kieli yhdistää ja erottaa samanaikaisesti.

Suomi on pieni kieli, mutta sen sisällä on monia murteita, jotka voivat olla niin erilaisia, etteivät niiden puhujat ymmärrä toisiaan. Pohjalainen sanoo jyvä, kun taas savolaiselle se on ohra. Närpiöläinen fårfår ei olekaan suomenkielellä "lampaanlammas", vaan "lampaankukka".

Murteet voivat olla sekä kiehtovia että turhauttavia. Kiehtovia, koska ne kertovat eri alueiden kulttuurista ja historiasta. Murteet myös rikastuttavat suomen kieltä. Turhauttavia sen sijaan silloin, kun ne estävät meitä ymmärtämästä toisiamme. Tai kun niitä halveksitaan. Kielimuotoihin kohdistuu edelleen vahvoja ennakkoluuloja ja stereotypioita. Ehkä juuri siksi jotkut meistä eivät kehtaa käyttää omaa murrettaan.

Itse olen kotoisin kahdesta eri murrealueelta. Äitini puhui nuorena eteläpohjalaista, isäni taas savolaista. Synnyin ja kasvoin pääkaupunkiseudulla, joten oma syntymurteeni on helsinkiläinen. Nuorena häpesin sitä, että kotona puhuttiin outoa kieltä, joka ei kuulostanut samalta kuin muiden lasten kielen. Vasta paljon myöhemmin olen oppinut arvostamaan sitä.

Keel identsyys on tärkeä osa meitä kaikkia. Se on osa meidän kulttuuriamme, historiaamme ja yhteisöllisyyttämme. Oman kielen arvostamisen tulisi alkaa jo lapsuudessa. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa puhua, vaikka jotkut niin väittävätkin. Kun arvostamme kaikkia kielimuotoja, voimme tuntea itsemme aidosti kotona omalla kielellämme.

Kieli on siis sekä yhdistävä että erottava voima. Se voi tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan, mutta myös luoda etäisyyttä.

Meillä kaikilla on ainutlaatuinen kielitausta. Arvostamaan sitä.

Murteet ovat kielirikkaus, ei kielivirhe.

Kielimuotoja ei pidä halveksua.