Lukkojen takana

Mielikuvitukseni harhaili villillä tavalla, kun kuulin sihinää ja napsahtelua. Ovet olivat yhtäkkiä lukinneet minut sisään.
Paniikki alkoi levitä minun sisälläni kuin tuli. Ovet olivat jumissa ja huone täyttyi hiljalleen savusta. Huusin avunpyyntöjäni pääni puhki, mutta kukaan ei kuullut minua.
Aika tuntui kuluvan hitaasti, kun istuin lattialla avuttomasti. Pelko kietoutui minun ympärilleni kuin käärme, kiristäen otettaan minuun joka hetki.
Ajatukseni alkoivat harhailla, muistellen niitä, joita rakastin. Kaipaus täytti minut, kun mietin, näinkö minä heidät enää koskaan.
Kyyneleet valuivat poskilleni, kun tajusin tilanteeni vakavuuden. Olin loukussa, yksin, ja avun toivo tuntui katoavan.
Silloin, aivan kun toivoni oli vähissä, kuulin askelia käytävällä. Joku oli tulossa!
"Apua!", huusin niin kovaa kuin pystyin. "Olen täällä sisällä!"
Askeleet lähestyivät ovea, ja hetken kuluttua ovi avautui. Kaksi palomiestä seisoi ovensuussa, pelastuksen enkelit.
Huokaisu helpotuksesta täytti minut, kun he auttoivat minut pois palavasta huoneesta. Olin selvinnyt.
Tuona päivänä opin, että vaikka elämä voi heittää eteen yllätyksiä, toivoa ei pidä koskaan menettää. Siellä, missä lukot estävät tietämme, voimme aina löytää tien ulos.
Mitä siis voimme oppia tästä kokemuksesta?

Älä koskaan luovu toivosta. Vaikka asiat näyttävät synkiltä, on aina toivoa.

Älä koskaan anna pelon hallita sinua. Pelko voi olla lamauttavaa, mutta meidän on taisteltava sitä vastaan.

Arvosta elämää. Elämä on arvokasta lahjaa, ja meidän on pidettävä siitä kiinni.