Muukalaiset: Luku 1

Heikki oli aina ollut yksinäinen sielu, hiljainen tarkkailija, joka kulki elämän läpi ikään kuin ulkopuolisena. Hänen ystävänsä olivat harvassa, ja nekin enemmän tuttavuuksia kuin syvällisesti rakastettuja. Yksinäisyys oli Häikille tuttu kumppani, jota hän kantoi mukanaan kuin taakkaa.

Eräänä kylmänä talvipäivänä, kun lumi peitti maan valkoiseen vaippaan, Häikki käveli kotiin rauhallista metsätietä pitkin. Metsän hiljaisuus oli hänen ainut toverinsa, puiden humina ainoa ääni, joka rikkoi rauhan. Yhtäkkiä hänen huomionsa kiinnittyi johonkin omituiseen, jotakin, mikä ei tuntunut kuuluvan luontoon. Se oli outo valo, joka vilkkui puiden takana.

Uteliaisuus sai vallan Häikistä. Hän poikkesi polulta ja eteni kohti valoa. Hänen askeleensa olivat hiljaiset lumessa, kun hän hiipi lähemmäksi. Valo tuli pienestä kojusta, joka oli piiloutunut puiden joukkoon. Ovi oli raollaan, ja Häikki saattoi kurkistaa sisään.

Sisällä istui kaksi miestä. He olivat Häikille tuntemattomia, ja he näyttivät yhtä yksinäisiltä kuin hänkin. Heidän vaatteet olivat likaantuneita ja kasvonsa kalpeita. Häikki tunsi heti myötätuntoa heitä kohtaan, tuntemattomia vieraitaan, joiden kasvoista heijastui samankaltainen yksinäisyyden tuska.

"Saanko tulla sisään?" Häikki kysyi arasti. "Olen eksynyt, ja tarvitsisin apua."

Miehet katsoivat Häikkiä hetken hämmentyneinä. Sitten ystävällisempi heistä nyökkäsi.
"Tule sisään, matkalainen. Tarjoamme suojan kylmyydeltä."

Häikki astui sisään kojuun ja istui miesten viereen. He kertoivat olevansa kaukaa matkustavia vaeltajia, jotka olivat joutuneet eksyksiin lumimyrskyssä. He olivat etsineet suojaa jo useita päiviä, ja heidän toivonsa alkoi hiipua.

Häikki kuunteli heidän tarinaansa surullisena. Hän tiesi, miltä tuntui olla eksyksissä ja yksin. Hän tarjosi miehille leipää ja vettä, joita hän oli kantanut repussaan. Vaeltajat ottivat kiitollisina vastaan ja kertoivat elämästään. He olivat nähneet monia maita ja kokeneet paljon, mutta heidän yksinäisyys oli kulkenut heidän rinnallaan kaikkialla.

Häikki tunsi myötätuntoa ja yhteyttä näitä outoja miehiä kohtaan. He olivat erilaisia kuin hän, mutta heidän yksinäisyytensä yhdisti heidät. Siinä pienessä kojussa metsän keskellä he jakoivat tarinansa, toiveensa ja pelkonsa. Heidän välille syntyi hiljainen ystävyys, joka perustui ymmärrykseen ja yhteiseen kaipuuseen toveruudesta.

Aurinko alkoi laskea, ja vaeltajien oli aika jatkaa matkaa. He kiittivät Häikkiä hänen ystävällisyydestään ja lähtivät kohti tuntematonta. Häikki jäi katsomaan heidän peräänsä, tunteiden ristiriitainen. Hän oli löytänyt kumppanuutta ja yhteyttä, mutta samalla hän tiesi, että se oli väliaikaista. Vaeltajat jatkaisivat matkaansa, ja hän jäisi taas yksin.

Mutta tällä kertaa yksinäisyys ei tuntunut enää niin raskaalta. Häikillä oli nyt muistoja ystävällisistä vaeltajista, jotka olivat kulkeneet hänen rinnallaan lyhyen matkan. Hän tiesi, että he olivat jossakin siellä, saman yksinäisyyden kanssa, ja se toi hänelle lohtua. Hän ei ollut enää täysin yksin.