Nosferatu

Kuinka monta kertaa elokuva on oikeasti pelottanut teitä? Ei hirvittänyt vaan juuri pelottanut. Eikä kyse ole jännittävästä tai ahdistavasta tunteesta, vaan puhtaasta pelosta. Sellaisesta, joka saa sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hiki virtaa. Joka saa kädet vapisemaan eikä katsepystikaan pysy ruudussa kiinni.
Itselleni on käynyt niin vain muutamia kertoja. Yksi noista harvoista kerroista oli lapsuudessani, kun katsoin ensimmäistä kertaa F.W. Murnaun ikonisen Nosferatun. Vampyyrielokuvan klassikosta, joka julkaistiin jo vuonna 1922.
Muistan vieläkin sen tunteen, kun graafinen, kalpea kreivi Orlok astui ruutuun ensimmäistä kertaa. Hänen pitkät, terävät hampaat, suuret rottamaiset silmät ja pitkät, koukkuiset kynnet saivat ihoni kananlihalle. En ollut koskaan nähnyt mitään niin karmivaa.
Ja sitten oli se kohtaus, jossa kreivi Orlok saapuu laivalla Wisborgiin. Hänen hahmonsa hitaasti liikkuvana varjona laivan kannella oli jo sinänsä pelottava, mutta kun hän sitten käveli maihin ja alkoi etsiä uhrejaan yöllisessä kaupungissa... Se oli jotain, jota en enää lapsena saanut päästäni.
Pelkäsin, että kreivi Orlok tulisi yöllä myös minunkin huoneeseeni, joten en uskaltanut sammuttaa valoja nukkuessani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin oikeasti peloissani.
Se oli tietenkin vain elokuvaa. Mutta silti. Se nosti esiin jotain syvällä sisälläni olevaa pelkoa. Pelkoa tuntemattomasta, pelkoa pimeydestä, pelkoa jostain, joka voisi vahingoittaa minua.
Nykyään Nosferatu on jo varsin vanha elokuva, eikä se välttämättä pelota enää samalla tavalla kuin silloin lapsena. Mutta se on silti yksi niistä harvoista elokuvista, jotka ovat saaneet minut oikeasti pelkäämään.
Se on myös yksi niistä harvoista elokuvista, jotka ovat jääneet mieleen näin vuosien jälkeenkin. Se on elokuva, joka herättää minussa edelleen samanlaisia tunteita kuin lapsena. Pelkoa, jännitystä, ahdistusta. Mutta myös ihailua. Ihailua Murnaun neroutta kohtaan, sitä, kuinka hän onnistui luomaan niin karmivaa ja pelottavaa hahmoa kuin kreivi Orlok.
Nosferatu on yksi elokuvahistorian merkittävimmistä elokuvista. Se on klassikko, joka on vaikuttanut lukemattomiin myöhempien sukupolvien vampyyrielokuviin. Se on myös elokuva, joka on saanut minut tuntemaan oikeasti pelkoa.
Ja se on elokuva, jonka aion katsoa vielä monta kertaa elämässäni.