Runoilijoiden kidutuskammio

Onko runoilijan elämä yhtä juhlaa? Voiko runouden kirjoittaminen olla tuskaa?
Minä sanon: kyllä voi.
Olen itsekin kirjoittanut runoja vuosien varrella, ja tiedän kokemuksesta, että se voi olla sekä palkitsevaa että tuskallista. Kun inspiraatio iskee, se on kuin taivaallinen siunaus. Sanat virtaavat ulos kuin itsestään, ja tunnen olevani yhteydessä johonkin suurempaan. Mutta niissä hetkissä, kun inspiraatio on hukassa, tunnen olevani kadotettu ja yksinäinen. Tuntuu kuin jokin osa minusta olisi kuollut.
Tiedän, että en ole ainoa runoilija, joka on kokenut tämän kamppailun. Monet suuret runoilijat, kuten Edgar Allan Poe, Charles Baudelaire ja Sylvia Plath, ovat kaikki kärsineet luomisprosessin pimeästä puolesta.
Poella oli krooninen alkoholiongelma, joka johti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa. Baudelaire oli riippuvainen oopiumista ja hashiksesta, ja hän vietti suuren osan elämästään köyhyydessä ja kurjuudessa. Plath teki itsemurhan vuonna 1963, vain 30-vuotiaana.
Nämä runoilijat maksoivat taiteestaan korkean hinnan. Mutta he maksoivat myös sen avulla. Heidän runonsa ovat täynnä kipua, tuskaa ja epätoivoa, mutta ne ovat myös täynnä kauneutta, viisautta ja inhimillisyyttä.
Olen usein miettinyt, miksi runoilijat kärsivät niin paljon. Onko se vain sattuman kauppaa, että niin monet suuret runoilijat ovat kärsineet mielenterveysongelmista tai päihderiippuvuudesta? Vai onko se jotenkin sisäänrakennettu runouden kirjoittamisen prosessiin?
Uskon, että osittain se johtuu siitä, että runoilijat ovat niin herkkiä. He tuntevat maailman tuskan syvemmin kuin useimmat ihmiset. He ovat myös alttiimpia psyykkisille sairauksille, kuten masennukselle ja kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle.
Mutta uskon myös, että on olemassa jotain runouden kirjoittamisessa itsessään, joka voi olla tuskallista. Kun runoilija kirjoittaa, hän avaa itseään kokonaan maailmalle. Hän jakaa syvimmät tunteensa, ajatuksensa ja kokemuksensa. Tämä voi olla erittäin altista, ja se voi johtaa siihen, että runoilija tuntee itsensä haavoittuvaiseksi ja alttiiksi.
Olen oppinut vuosien varrella, että runouden kirjoittamisen tuska on sen arvoista. Se on minulle tapa ymmärtää maailmaa ja löytää merkitystä siinä. Se on myös tapa ilmaista itseäni ja olla yhteydessä muihin ihmisiin.
Jos ajattelet ryhtyväsi runoilijaksi, ole valmis tuskaan. Mutta ole valmis myös iloon. Runouden kirjoittaminen voi olla yksi maailman palkitsevimmista kokemuksista.

• Voiko runoilijan elämä olla yhtä juhlaa?
• Onko runouden kirjoittaminen aina tuskaa?
• Miksi runoilijat kärsivät niin paljon?
• Onko runouden kirjoittamisessa jotain, joka voi olla tuskallista?
• Onko runouden kirjoittamisen tuska sen arvoista?