Te vilttiä sinua ja äitiäsi

Äidin yksinhuoltajuuden alkuvuodet olivat vaikeita. Elämä puurtui olemaan, selviytymään, hengissä pysymään. Ei ollut ylimääräistä rahaa mihinkään, mutta toisaalta, ei ollut mitään mihin rahaa olisi voinut edes käyttää. Kaupassa ei myyty mitään ruokaa. Ei ollut mitään. Paitsi venäläistä leipää, jota sai jonottaa tuntikausia. Äiti lähetti minut jonottamaan. Mietin monta kertaa, miten voisin pelastautua tästä ikuisuudelta tuntuvasta köytyisestä leipäjonosta, mutta en keksinyt mitään juonta. Odotin vain ja odotin. Lopulta päivät lähenivät nollarajaansa, ja kauppaan tuli tarvetarvikkeita ja ruokaa: pilttiä, verimakkaraa, jotain vihreää ainetta, joka muistutti pinaattia, ja voita. Voi oli meille suuri ylellisyys. Saimme väsynyt lapsiperhekin silloin tällöin voilla voideltua leipää ja teetä. Se oli herkkua.
Jotta selviytymisessä olisi ollut yhtään järkeä, olisi voinut olla hyvä tietää, mistä tämän hädän syy johtui. Mutta eihän sitä kukaan meistä tiennyt. Vai kuuluiko sotaan, että siviilejä pommitettiin ja kokoonnutaampamisleireissä pidettiin ihmisiä huonoissa oloissa ja nälkäkuolemassa? Ja mitä sodalla edes oikein tarkoitettiin? Kuka sitä vastaan taisteli ja miksi? Ettäkö Hitler? Hänet olin nähnyt kuvissa ja Kansankynttilässä oli hänestä tehty juttuja. Olin äärimmäisen vihainen hänelle, mutta en silti tajunnut, mikä oikein oli hänen ja koko sodan tarkoitus.
Totta kai äiti surkutteli, että meillä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, ja minä kuuntelin. Hän unohti siinä tuskassaan sanoa, että eihänkään, ei meillä ollut enää menneisyyttäkään. Ja se jos mikä olisi ollut hyvä myös kertoa, jotta olisin ymmärtänyt enemmän, mistä kaikesta oli kyse.
Äidin sisarukset asuivat jo Ruotsissa, ja heidän vuokseen me pääsimme pakolaisina pois Suomesta. Ennen Ruotsiin lähtöä äiti sanoi minulle, että minun pitää unohtaa kaikki se pahinta, mitä siellä tapahtui. Ja niin tein. Unimetsu kaiken todellisuuden, mutta en mahtanut sille mitään, että realismia oli sisässäni niin paljon, että muistin sen, mitä haluaisin unohtaa. Se ei vaan tullut mieleeni, kun en sitä halunnut. Se ei vaan tullut mieleeni, kun en sitä halunnut.
Äidilläni oli Ruotsissa monta sisarusta. Jotkut sukulaiset ottivat meidät erittäin hyvin vastaan. Toiset eivät niinkään. Lapset suhtautuivat meihin eri tavalla. Olimme kuin pikku orvot, jotka olivat tulleet heidän elämäänsä. Jotkut meidät ottivat hyvin, toiset eivät. Minulla ei ollut helppoa. Olin ujo ja hiljainen. En osannut puhua ruotsia. Kun yritin edes jonkin verran kommunikoida, kysyttiin: ”Mitä hemmettiä se jankuttaa?” Se ei ollut mukava tunne. Sellaisen kohtelun ansiosta sulkeuduin entisestään.
Äitini ei valittanut. Pitkään hän uskoi, että hänen ja minun tuska sen kun helpottuu ja uusi elämä alkaa. Mutta se uusi elämä ei ottanut alkaakseen. Pikemminkin päinvastoin. Kaikki oli jatkuvaa selviytymistä. Meillä ei ollut koskaan rahaa. Äiti teki kahta työtä eikä koskaan saanut palkkaa ajoissa.
Kun olin seitsemänvuotias, täsmälleen samana vuonna kun sodan jälkeinen elintarvikepulan aika loppui Suomessa, löydän itseni Katrineholmin köyhäälästä nälän ja kylmän kourissa. Sain eräänä päivänä kovaan nälkään, mutta en uskaltanut pyytää ruokaa. Äiti oli mennyt töihin, ja minä olin kotona yksin. Olin ollut viimeksi niin nälkäinen pommitusten alla. Ajattelin, että saatan kuolla nälkään ja minä haluan jäädä henkiin. Silloin kehittyi minussa uskomaton omistushalu ja koulutus sen kykyä kohdistui ano- ja rukoilemaan nälkäisenä ruokaa vierailta ihmisiltä. Aloitin sen kykyni harjoittamisen tavarataloissa. Se oli helppoa. Pyysin vain ruokaa, ja sain. Opin nopeasti, että minun pitää itse alkaa syödä kaupan hedelmäosaston syötävää, jos haluan ruokaa. Huomasin, että eräs nainen seurasi minua. Mitä ihmettä hän minusta ajatteli? Hävetti.
Jäin kiinni hedelmien anastamisesta. Sain pamputusta, ja siitä lähtien en saanut seisoa liukuhihnojen lähellä. Olin hirveän onneton. Nälkä oli kovempi kuin häpeä, ja harjoitin ryöstötaitojani edelleen, vaikka pelkäsin kiinni jäämistä.
Yhtenä päivänä eräs vanha rouva rupesi seuraamaan minua. Hän ei näyttänyt vihaiselta, mutta ei varsinaisesti ystävälliseltäkään. Hän tuntui vain katselevan minua, kuin haluaisi tietää, miksi tein tuolla tavalla. Kun vaivihkaa kurkistin häneen, näin hänen hymyilevän lempeästi. Hän seurasi minua aina kassalle asti. Päätin, että minun on saatava edes jokin ruoka-aine, ja nappasin omenan ja juoksin sitten kohti ovea. Toinen nainen, joka myi hedelmiä, nappasi minut kiinni. Hän oli raju. Hän huusi ja hermostui, ja ihmiset alkoivat kerääntyä ympärillemme. Sain pamputusta, ja sitten rouva tuli vihaisen naisen luo ja sanoi: ”Ei häntä saa pamputtaa. Hänellä on nälkä, ja äiti ei pysty ruokkimaan häntä. Äiti ei saa koskaan palkkaa ajoissa. Hän käy kahdessa työssä lähes joka päivä, eikä hän voi ostaa lapselleen ruokaa.” Nainen ei sanonut mitään, ja minä lähdin ulos tavaratalosta. Tuntui hyvältä, että minua puolustettiin, mutta samalla olin nöyryytetty.
Jatkoin varkauksia. Hermostuin ja aloin haistatella ihmisille. Minä vihasin kaikkia kaikkialla, ja kaikki vihasivat minua. Mutta silti jatkoin ruokavarkauksia. Ja kyllä, se kaikki alkoi sillä, että olin nälissäni.