Tuuliviiri ja paratiisi

Kun mietin Patagoniaa, tulee mieleeni sana tuuliviiri. Ennen kuin matkustan sinne ensiksi, löydän kuvia tuuliviireistä tuulen tuivertaessa rajulla voimalla. Ensimmäisenä päivänäni Patagoniassa, jonne matkustan alkukesästä, on tuulista, mutta ei niin tuulista kuin olin odottanut.

Yhdessä elämäni parhaimmista kokemuksista, kolmen päivän trekissä Torres del Painen kansallispuistossa, tuuli osoittaa meille kohteliaisuuksia. Aurinko paistaa selkässämme, puhaltaa meitä miellyttävän viileästi, mutta ei häiritse vaellustamme ollenkaan. Kilometrejä kertyy kilometritolkulla, ja tunnen olevani entistä lähempänä taivasta, kun nostamme katseemme tulivuorien ja veden yläpuolelle.

Patagonia on suuruuden maa. Mutta se on myös vastakohtien maa. Kun tuuli myllertää, se riepottelee puita ja pensaita kuin riepuja. Kun se on hiljaa, se antaa sinulle tunteen rauhasta ja rauhallisuudesta, jota on vaikea löytää mistään muualta.

Kiertueni toisena päivänä pysähdymme Perito Morenon jäätiköllä. On talvi, ja jäätikkö peittyy lumisella valkoiseen viittaan. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja se heijastuu jäätikön pinnalla. On kuin olisimme astuneet toiseen maailmaan. Hiljaisuus on kuurottavaa.

Seuraamme jäätikön reunaa, kun se työntyy järveen. Ilma on kylmä, mutta se ei haittaa. Olemme liian hämmästyneitä katsoaksemme pois jäätiköstä. Se on niin valtava, niin kaunis. En ole koskaan nähnyt mitään sen kaltaista.

Kun palaan kotiin, olen erilainen ihminen. Olen nähnyt asioita, joita en uskonut olevan olemassa. Olen kokenut asioita, joita en uskonut olevan mahdollisia. Patagonia on muuttanut minua, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.