Yksi aamu jäljellä

Heräsin kello kuusi aamulla epämääräiseen tunteeseen. Oliko se onnellisuus? Pelko? Ehkäpä molempia. Tiesin, että tämä päivä olisi erilainen kuin kaikki muut. Se olisi päivä, jolloin minun täytyisi tehdä päätös, joka muuttaisi elämäni ikuisesti.
Olin raahannut mukanani raskasta salaisuutta jo viikkoja. Se oli alkanut helposti, pienenä valheena, jota kerroin suojellakseni läheistäni. Mutta kuten kaikki valheet, sekin oli kasvanut hallitsemattomiin mittasuhteisiin, eikä minulla ollut enää voimia kantaa sitä yksin.
Pukeuduin hitaasti, ajatukseni raivosivat. Tiesin, että minun täytyisi kertoa totuus, mutta en voinut sietää ajatusta siitä tuskasta, jonka se tuottaisi. Halusin paeta, juosta niin pitkälle kuin jalat kantaisivat, mutta tiesin, että se ei ratkaisisi mitään.
Kun lähdin kotoa, aurinko nousi juuri horisontin yläpuolelle. Sen lämmin valo tuntui irviävän minulle, muistuttaen minua tulevan päivän kauhuista. Astelin työhön, joka tuntui enemmän vankeusrangaistukselta kuin mahdollisuudelta.
Työpisteelläni yritin keskittyä tehtäviini, mutta ajatukseni harhailivat. Joka kerta kun puhelin soi tai joku kollega kysyi minulta kysymyksen, säpsähdin, peläten paljastamista.
Lounastauolla etsin rauhallista paikkaa puistossa. Istuin penkille ja katselin puiden lehtiä. Ne alkoivat juuri saada väriä syksyä varten. Ne olivat niin kauniita, niin hauraita. Tunsin katkeruuden aaltoa, kun ajattelin, miten oma elämäni oli tuhoutunut valheiden vuoksi.
Kun palasin työhön, istuin alas ja kirjoitin kirjeen. Se oli vaikein kirje, jonka olin koskaan joutunut kirjoittamaan. Kerroin siinä kaiken, joka oli tapahtunut, en jättänyt mitään pois. Kirjeessä ei ollut mitään kaunistelua, vain kylmä, kova totuus.
Kun olin kirjoittanut viimeisen sanan, tunsin valtavaa helpotuksen tunnetta. Oli kuin jokin raskas taakka olisi nostettu hartioiltani. Tiesin, että elämäni tulisi muuttumaan nyt, mutta uskoin, että se olisi parempaan suuntaan.
Lähdin työstä aikaisemmin sinä päivänä ja ajoin kotiin. Matkalla pysähdyin rannalle. Katsoin valtavaa merta ja kuuntelin aaltojen ääntä. Tunsin, kuinka tuuli puhalsi pois jäljellä olevat valheeni ja jätti tilalle uuden alun.
Kun saavuin kotiin, olin valmis kohtaamaan seuraukset. Kerroin totuuden rakkaalleni, ja vaikka se oli tuskallista, se oli myös vapauttavaa. Salaisuuden salassa pitäminen oli syönyt minua sisäisesti, mutta nyt se oli ohi.
Seuraavat päivät ja viikot olivat vaikeita. Menetin ystäviä ja perheenjäseniä, jotka eivät voineet antaa anteeksi valheitani. Mutta löysin myös tukea niiltä, jotka uskoivat minuun ja antoivat minulle toisen mahdollisuuden.
Nykyään elän erilaista elämää. Olen oppinut, että rehellisyyys on paras politiikka, ja että vaikka totuuden kertominen voi olla vaikeaa, se on aina oikea valinta. Olen onnellinen ja tyytyväinen nyt, ja tiedän, että se johtuu siitä, että olen vihdoin päässyt eroon painajaisesta, joka oli salaisuuteni.